Huhut kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja...

...sanoi aikoinaan Mark Twain.
Toivottavasti kukaan ei ole luullut minun oikeasti kuolleen, vaikka blogin suhteen onkin tullut hiljaiseloa pidettyä.
Ei vaan ole jaksanut.
Eikä oikeastaan halunnutkaan.
Mummon menehtymisen aiheuttama masennus alkaa olla voitettu, ja pakkasaamujen tuoma kirpeys (ja vesisateen puute) saa välillä jopa hymyn nousemaan kasvoille. Vain siksi, että maailma on kaunis.

Siitä huolimatta Opamox on ilomme ja terapia intohimomme.

Vanhoista romahduksista viisastuneena elän ja olen hissukseen, yritän saada itseni tekemään jotain muutakin kuin sohvannurkassa neulomista ja satunnaisesti jopa joogaamaan tai lenkille.

Mitä meikkipuoleen tulee, hankin itselleni Nakukolmosen, ja smokykin odottaa hakijaansa.... Valitettavasti stressin laantuminen/keskuslämmitys/kuun asento aiheutti minulle hyvin harvinaisen ihokatastrofin. Mullahan ei yleensä ole koskaan mitään iho-ongelmia, oikeasti. Kiitos e-pillereiden tauottoman käytön en saa edes niitä pakollisia kerran kuussa-näppyjä. Leuan oikea puoli on kuitenkin tällä hetkellä järkyttävän finnirupimikälieröykkiön peittämänä, ja vasemman silmän ympärillä on krokotiilinsuomumainen ihottuma. Ja tietenkin eri puolilla naamaa, joten en voi postata tarkkaan rajattuja puoli päätä-kuviakaan.
Joten jätetään ne myöhemmälle.

Etenkin kun minulla ei ole harmainta hajuakaan, mihin kamerani on hukkunut.

Kuka tulisi meille siivoamaan...?

Huomaa, että talouden ainoa kunnossapitäjä on ollut väliaikaisesti vähällä virralla. Tarttee uudet patterit jne...

Muuten kyllä asian kanssa pärjäisi, mutta tiskaus. Inhokkihommaani, mutta selkävaivainen mies ei ylimatalan tason edessä pysty kyykkimään viittä minuuttia pidempään, eikä asuntoon saa tiskikonetta. Tai ehkä kylppäriin, mutta sitten emme mahtuisi suihkuun.
Et silleen.
Banaanikärpäskasvattamosta täällä hei...

Neulepuolella sujuu paremmin. Paitsi että sain valmiiksi aivan ihanan, viininpunaisen pitsitwinsetin Holst Garnin supersoftista, pyöräytin sen pyykkikoneessa kylmäpesuohjelmalla saadaksen liiat värit irti ja kosteaksi pingotusta varten, ja huomasin vaatteiden muuttuneen patalappumaisiksi ja kolme numeroa pienemmiksi. Wäääh!
Aikani asiaa kiroiltuani kiskoin ja venytin vaatekappaleet mittoihinsa, neulasin ja päätin antaa asian (ja vaatteiden) hautua patjojen välissä jonkin aikaa. Jos ne eivät enää minulle mahdu, pistän pakolaisapuun. Onneksi olen kuitenkin sen verran kookas, että minulle ihan liian pienet ovat suurinpiirtein S-XS-kokoa, ja siten sopivia jollekulle sopivammilla raameilla varustetulle.
Mutta silti korpeaa.
Samasta langasta on harmaana tulossa pitsitakki. Värinlähdostä huolimatta taidan vain liottaa sen ämpärissä huuhteluainevedessä.

Facebookin neulontaryhmissä jaoin kanssakutojille tuskaani. Mitä tehdä, jos ihmisen "turvatekeminen", se, mitä tehdään kun kaikki muu menee mönkään, on juuri se tekeminen, joka tuo lisää tuskaa. Mummoni opetti minut neulomaan, kun olin hädin 5-vuotias. Neulominen on se asia, jonka osaan hyvin ja josta saan sen saman flow-kokemuksen kuin jotkut urheilijat. Mutta kun ahdistaa ja itkettää ja kaikki särkyy, eikä voi ottaa neuletta käsiinsä koska juuri se tuo mieleen kaikki ne hetket menehtyneen ihmisen kanssa. Ehkä juuri se sai maljani läikkymään yli tänä syksynä.
Lopulta solmun aukaisi turkoosinsininen reumavilla. Etsin hankalimman mahdollisen ohjeen, jotta joutuisin oikeasti keskittymään työhön, ja aloitin Pitsihuivit neuloen-kirjasta Kruununprinssi-mallin. Seitsemän silmukan nypyt pitävät minunkin ajatukseni aisoissa ja silmät kaaviossa, eikä epätoivottuja ajatushairahduksia ole juurikaan sattunut.
Sittemmin solmu on soljunut autuaammille lankamaille, ja olohuoneen nurkka sohvan kupeessa on entisenlainen sekasotku. Varmaan seitsemäntoista keskeneräistä työtä odottaa inspiraatiota ja ajankäytön priorisointia. Nytkin kirjoitan tätä nukkumaanmenoajan mentyä aikaa sitten. Ja tätä edeltää liki 8 tunnin blogienlukusessio. Nokunniitäolipäässyvähänkerääntymään.......
Kauneusbloggaajien kahvihuoneessa pyysin neuvoja, miten aloittaa bloggaaminen uudestaan tauon jälkeen. Joku, en muista kuka mutta kiitos sinulle jos satut tätä lukemaan, neuvoi vain aloittamaan kirjoittamisen, edes ajattelematta, tuleeko lopputuloksesta julkaisukelpoinen vai ei. En tiedä julkaisukelpoisesta, mutta melkoinen romaani tästä tuli. Seuraavan julkaisun aikataulua en lupaa vielä. Ensin pitäisi saada naama paranemaan ja löytää se *piip* kamera.
Mutta yksi kuva sentään, vaikkakaan ei minusta.

Mulla on uusi hattu!

Ja se on vihreä <3