tiistai 1. syyskuuta 2015

Tauosta, sen syistä ja jatkumisesta

Kuten varmaan olen jossain kohtaa kertonut, löytyvät sairaskertomuksestani diagnoosit sekä paniikkihäiriölle, että keskivaikealle masennukselle. Seitsemän vuotta ehti kulua ilman oireita, mutta sateinen, auringoton kesä yhdistettynä läheisen äidinäidin kuolemaan sai sairauden taas aktivoitumaan. Ruokahalun vähenemisen myötä vaaka nayttää liki 4 kiloa vähemmän kuin pari viikkoa sitten, vatsassa kiertää jarkuvasti, särkevä tärinä ja katkeileva yöuni pahentavat oloa entisestään. Vielä ei parvekkeelta hyppääminen tunnu ajankohtaiselta, mutta vuosien kokemus muistuttaa siitä, miten tärkeää avun hakeminen ajoissa on. Kun pelkkä typykän kouluun laitto tuntui ylivoimaiselta, oli aika soittaa terveyskeskukseen ja varata aika lähetteen saamiseksi mielenterveystoimistolle. Kunhan saadaan terapia taas pyörimään, ja jonkinlaiset rauhoittavat taittamaan ahdistusta, homma alkaa lutviutua. Toivottavasti tällä kertaa selvitään ilman sairaalareissua, tytärtä kun ei voi mummilaan laittaa koulun vuoksi ja isännän kaksivuorotyö ei anna armoa. Omat vanhempani asuvat naapurissa ja ovat nykyään molemmat eläkkeellä, mutta he muuttavat parin viikon päästä kahdeksi kuukaudeksi Espanjaan, joten lastenhoitoapua on turha odottaa.
Harmittavaa. Sovin Sensaistin Marin kanssa meikkimallitreffeistä, mutta se siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Tässä kunnossa junalla matkustaminen yksin on pahimmasta päästä, mitä voi tehdä. Vaikka se olisi ollut niin mukavaa... Lisäksi isännällä on työnhaku päällä, koska määräaikainen paikka loppuu kuun lopussa. Ja oma oppisopimuskoulutushakemusprosessini on päällä. Eli kun laskee stressinaiheita yhteen, ei jokin tällainen ole oikeastaan yllätys. Vuosien oireettomuus oli ihanaa, mutta niinhän se on, että ei ole entistä mielenterveyspotilasta sen enempää kuin on entistä alkoholistiakaan. On vain alkoholisti joka ei juo. On vain mielenterveyspotilas, joka ei oireile.

Et semmosta. Toivottavasti teillä menee paremmin.